VII sukukokous Oulussa 2004

Nenosten VII sukukokous järjestettiin aurinkoisessa Oulussa 10.- 11.7.2004. Kokouspaikkana oli Merikosken kuntoutus- ja tutkimuskeskuksen omistama hotelli Lasaretti.

Melkein 170 sukuun kuuluvaa valloitti kulttuurihistoriallisesti arvokkaan Lasaretinsaaren, kun Nenoset kokoontuivat aurinkoiseen Ouluun suvun seitsemänteen sukukokoukseen. Osa kokousvieraista saapui jo perjantaina pitkin iltapäivää. Kokouspaikka Hotelli Lasaretti oli houkutellut etenkin vanhemman väen viettämään pidennettyä viikonloppua tai peräti minilomaa.

Halvempi majoitusvaihtoehto, kesähotelli Oppimestari, sijaitsi Kasarmintien toisella puolella ja osa kokousvieraista oli majoittuneena siellä. Lasaretinsaari kuin pieni paratiisi keskellä kaupunkia, Oulujoki, lohiportaat ja Ainolan puiston kävelytiet antoivat tilaisuuden nauttia pohjoisen kesäyön valoisuudesta. Ja mikä parasta, matkaa kaupungin keskustaan oli n. kilometri eikä "Valoisat Yöt", kauppatorilla samaan aikaan vietetty musiikkitapahtuma, kantautunut Oulujoelle asti.

Perjantaina saapuivat myös sukulaiset Pietarista, Rauha Loginova ja hänen veljenpoikansa Vadim Nenonen vaimonsa Svetlanan kanssa. He olivat ensimmäistä kertaa sukukokouksessa ja tulevat varmaan Turkuunkin! Vadim ja Svetlana opiskelevat innokkaasti suomen kieltä Inkerin Liiton kurssilla ja tarvittaessa Rauha-täti toimi tulkkina.

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja pikkuhiljaa Lasaretti alkoi täyttyä iloisista äänistä ja jälleennäkemisen riemusta. Varttia vaille puolenpäivän kokoonnuimme hotellin edessä olevalle torille lipunnostoon. Suomenlipun nostivat järjestelytoimikunnan puheenjohtaja, kaupunginjohtaja Kari Nenonen ja projektipäällikkö Inka Nenonen, Nenosten Sukuseuran viirin nostivat puheenjohtaja Antero Nenonen ja sihteeri, järjestelytoimikunnan varapuheenjohtaja Eila Tuupanen. Kahden trumpetin säestämänä laulettu Lippulaulu kaikui komeasti, jonka jälkeen sukukokousväki siirtyi syömään lounasta, kuka sisälle ravintolaan kuka ulos päivänvarjojen alle.

Oululaisia merilauluja – Painolastikasveja

Varsinainen sukukokous alkoi klo 13.30, sukuseuran puheenjohtaja Antero Nenonen toivotti Nenoset tervetulleiksi Ouluun.
Oulun kaupungintervehdyksen esitti kaupunginjohtaja, järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Kari Nenonen.

Puheiden jälkeen kuulimme ja näimme pienen laulunäytelmän, kun oulunsalolainen Kansantaideryhmä ISO ILO esitti Vanhoja oululaisia merilauluja. Ryhmässä oli mukana myös Nenosia, Inka ja Tapio. Musiikin jälkeen Synnöve Huovinen Taivalkoskelta kertoi sanoin ja diakuvin mielenkiintoisia asioita Oulun seudun luonnosta, mm. painolastikasveista.

Kolme Kari Nenosta tapasivat toisensa ja vaihtoivat kuulumisiaan.

Ennen varsinaisen kokouksen alkua haimme pientä virkistävää välipalaa, hedelmiä ja mehua, juhlasaliin katetusta pöydästä.
Varsinaisen kokouksen puheenjohtajana toimi Kari Nenonen Oulusta ja sihteerinä Eila Tuupanen Ristijärveltä. Pöytäkirjantarkastajiksi ja ääntenlaskijoiksi valittiin Kaisu Jokela Haukiputaalta ja Lulu Nenonen Helsingistä.

Jäsenmaksun korotuksesta käytiin pientä keskustelua ja päätettiin jäsenmaksuksi 15 €/vuosi.

Seuraavan sukukokouksen järjestelytehtävät sai Turku ja länsirannikon Nenoset.

Henkilövalinnat hoidettiin sujuvasti, valituiksi tulivat: Puheenjohtajaksi Esko Olavi Nenonen Siilinjärveltä, varapuheenjohtajaksi Kaisu Jokela Haukiputaalta. Hallituksen muiksi jäseniksi valittiin Martti Nenonen Imatralta, Pertti Nenonen Espoosta, Sulo Nenonen Hämeenkyröstä, Vuokko Nenonen Muhokselta ja Eila Tuupanen Ristijärveltä.

Sukuseuran tilejä tutkailevat pari seuraavaa vuotta Seppo Rouvinen Joensuusta ja Tarmo Nenonen Liperistä varsinaisina ja Inka Nenonen Oulunsalosta ja Veli-Pekka Nenonen Nurmeksesta varatilintarkastajina.

Kiitoksia
Sukuseuran pitkäaikaisia luottamushenkilöitä muistettiin kukkakimpuin ja lahjoin seuraavin perustein:

• Leena Huovila – on ollut sukuseuran hallituksen jäsenenä vuodesta 1998 ja vuodesta 2002 varapuheenjohtajana. Pöytäviiri (luovutettiin 10.8.2004).
• Jorma Nenonen - on ollut sukuseuraa perustamassa ja toiminut rahastonhoitajana seuran perustamisesta 1992 lähtien. Pöytäviiri.
• Tarmo Nenonen – on vastannut Nenossuku –lehden julkaisemisesta sen ilmestymisen alkumetreiltä vuodesta 1994 ja ollut seuran hallituksessa vuodesta 2000 lähtien. Hyödyllisiä varusteita luontoretkelle.
• Antero Nenonen – on sukuseuran perustajajäsen, toiminut varapuheenjohtajana vuodesta 1992 ja puheenjohtajana vuodesta 2000. Arvonimi Idän Oltermanni ja sen merkiksi Oltermannin sauva.

Jokaiselle luovutettiin viimeisimmät Nenostutkimuskeskuksen tiedostossa olevat jälki- ja esipolvitiedot henkilökohtaisin saatesanoin. Samoin jokaista pyydettiin osallistumaan Sukuseuran sääntömääräisiin kokouksiin aina, kun ne sääntöjen mukaan pidetään.

Yljpiämies Ville Nenonen käsitteli puheenvuorossaan sukukirja-asian nykytilaa.

Ennen loppulaulua taukojumppattiin ja laskettiin käsiä nostamalla karkea arvio kirjojen painosmäärästä.

Hiukan pitkäksi venähtäneen kokouksen päätteeksi laulettiin yhdessä pontevasti Kymmenen virran maa.

Grilliherkkuja – Antarktiksen viileyttä

Pienen levähdys hetken jälkeen siirryttiin viettämään ohjelmallista Grillijuhlaa ulos Lasaretin torille. Noutopöytä notkui herkullisista salaateista ja grilliruuista - ohjelma oli musiikkipainotteista. Vierailevina taiteilijoina Puistolan Tädit, joka koostui kolmesta ISO ILOn Mari-paitaisesta laulajasta ja haitaristista. Jorma Nenosen (Raahe) oululaistuneet tyttäret, Hanna ja Jaana, musisoivat August Förster Bandin säestämänä. Yhtyeessä kitaristina soitti Hannan aviopuoliso Kim Keränen.
Yhteislaulujen säestyksestä huolehti kitaralla Matti Karinpoika Nenonen.

Illan päätteeksi siirryttiin juhlasaliin arktisiin tunnelmiin geologi Jari Nenosen mielenkiintoisten Antarktis-diojen myötä.

Kädentaidot myös esillä

Juhlasaliin mentiin kädentaitonäyttelyn läpi, samassa tilassa oli myös sukutietojen tutkimispaikka. Näyttelyssä oli mm. pienoismalli Eino Nenosen (18.11.1925 - 24.4.2003) synnyinkodin pihapiiristä Parikkalan Kaltvaaralta ja hänen puusta valmistamiaan tarve- ja koriste-esineitä. Lisäksi nähtävillä oli valokuvia, maalauksia, kirjoja sekä monenlaisia käsitöitä.

Aurinkoisena sunnuntaiaamuna suunnattiin askeleet Oulun tuomiokirkkoon jumalanpalvelukseen, jossa saarnasi rovasti Martti Pennanen. Nenosten sukuseuran seppelpartiot lähetettiin jumalanpalveluksen päätteeksi sankarivainajien, Karjalaan jääneiden ja vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkeille Intiön hautausmaalle.

Koulunkäyntiä – Oulun historiaa

Kirkkokahvien jälkeen, sukujuhlan aluksi kajautettiin yhdessä Olet maamme armahin Suomenmaa. Tervetulotoivotuksen esitti järjestelytoimikunnan organisaattori Inka Nenonen. Juhlapuheessaan rehtori-opettaja-nuorisokirjailija Jorma Nenonen Raahesta käsitteli koululaitoksen historiaa Uno Cygnaeuksesta tämän päivän peruskoulunrehtorin työssä eteen tuleviin kysymyksiin mm. koulunkäyntiavustajien tarpeesta. Avustajien tarpeen vähentämiseksi saimme kuulla ehdotuksen tuen suuntaamisesta nykyajan perheille jo synnytyslaitokselle ja vanhempien opettamisesta kasvattaa lapsensa koulukypsiksi.

Rehtori Jorma Nenonen Raahesta piti huumoripitoisen juhlapuheensa aiheena koulu. Puhe on kokonaisuudessaan tämän sivun lopussa.***

Jossakin välissä juhlaa pyörähtivät kaikki kansallispukuiset naiset yhteiskuvaan esitellen pukunsa.

Opetusneuvos Matti Rossi käsitteli tiiviissä esitelmässään 400-vuotiaan Oulun ja Lasaretinsaaren historiaa.
Musiikista juhlassa vastasivat Hanna ja Jaana Keräsen Kimin säestyksellä.

Hääpareja muistettiin henkilökohtaisin sukutiedoin.

Suvun tuorein aviopari Antti ja Heidi Nenonen (3.7.2004) sekä Hanna ja Kim Keränen (12.6.2004) saivat tiedostossa olevat sukutiedot muistoksi. Viimeisenä muistettiin kukkasin 16.7.2004 timanttihääpäiväänsä viettäviä Alvari ja Annikki Nenosta Suonenjoelta. Onnittelulauluna Nenos-kvartetti (Tapio & Inka Nenonen ja Tuula & Juhani Hakalahti) lauloi Matti Nenosen säestyksellä Armaan läheisyydestä.

Painetusta ohjelmasta monessa kohdassa poikennut juhla eteni nopeasti ja oli vuorossa puukellon luovutus seuraavan sukukokouspaikkakunnan edustajille. Järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Kari Nenonen luovutti järjestelyvuoron tunnusmerkin, puukellon, Turun edustajille. Sen otti vastaan Turun järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Yrjö Nenonen (Vahto) seuranaan Marja-Liisa Salminen (Turku) ja Veikko Nenonen (Turku).
Yrjö Nenosen murteella esitetty tervetulotoivotus Turkuun on julkaistu kokonaan kaikkien iloksi.

Rauha Loginova Pietarista esitti runon.

Sukujuhla päätettiin yhteislauluun Kulkuri ja joutsen, jonka jälkeen siirryttiin yhteisen lipunlaskuun. Ennen kotiinlähtöä nautittiin vielä ravintola Lasaretin lounaspöydän antimista ja suunnattiin katseet kohti Turkua ja vuotta 2006.

Kiitokset kaikille kävijöille!

Järjestelytoimikunta

 

 

 

JUHLAPUHE

Rehtori Jorma Nenonen, Raahe

 

Puhe pohjautuu omiinkin kokemuksiin ja esitän myös muutamia väitteitä, joita olen pohtinut hyvinkin paljon kuluneen 30 vuoden aikana.

Olen yrittänyt rakentaa puheen niin, että siinä käsitellään enimmäkseen kansakoulua koska suurin osa läsnäolijoista on käynyt kansakoulua ja jokaisella on omat muistonsa ja omat ajatuksensa siitä, millainen koulun pitäisi olla. Koulu onkin siinä mielessä antoisa puheenaihe, koska jokainen suomalainen on asiantuntija. Yritän myös peilata näitä asioita nykypäivään ja omiin kokemuksiini ja ajatuksiini.

 

Ensimmäinen kansakouluasetus annettiin 1866 Uno Cygnaeuksen aloitteesta ja aluksi alkuopetusta annettiin maaseudulla kotien ja kirkollisten lastenkoulujen toimesta, kun taas kaupungeissa opetusta annettiin ns. alemmissa kansakouluissa. Kaupunkien opetus kehittyikin suotuisesti, eikä alan epäkohdista keskusteltu missään. Maaseudun opetus sen sijaan oli kiistelyn aiheena aina oppivelvollisuuslain säätämiseen saakka eli vuoteen 1921 . Siihen asti maaseudulla oli tapana, että köyhien perheiden lapset kävivät vain luokan tai pari eivätkä aina sitäkään. Koulua pidettiin herrojen kotkotuksena ja opettajia esivallan kätyreinä. Vielä toisen maailmansodan jälkeen oli ihmisiä, jotka eivät olleet käyneet koulua ja jotka väittivät pääskysten talvehtivan järvessä ja maan olevan litteä kuin pannukakku. Ahkeran lukemisen väitettiin jopa pilaavan silmät.

 

Jokaisella toiminnalla pitää tietysti olla suunnitelma, joka ohjaa toimintaa. Niinpä opetuksessakin on ollut lähes 140 vuoden aikana monenlaista opetussuunnitelmaa. Aluksi 1860-luvulla opetussuunnitelmat olivat koulukohtaisia, mutta pian huomattiin, että ne olivat aivan erilaisia ja epätasa-arvoisia. Niinpä hyvin pian opetussuunnitelmat yhtenäistettiin ylimmän päätäntävallan, senaatin ja kirkollisasiain toimituskunnan toimesta. Opetussuunnitelmia on muutettu säännöllisin väliajoin, onpa joku opettaja joskus todennut, että jokaisen opetusministerin on saatava puumerkkinsä historiaan ja mikäpä olisi helpompi tapa kuin muuttaa jälleen kerran opetussuunnitelmaa. Vuonna 1974 julkaistu peruskoulun opetussuunnitelma käsitti kaksi paksua monisatasivuista kirjaa ja suunnitelma oli sama Hangosta Utsjoelle. Vuonna 1994 palattiin oikeastaan alkutekijöihin kun voimaan tulivat koulukohtaiset opetussuunnitelmat. Valtiovalta antoi vain perusteet ja kunnat ja koulut saivat sen pohjalta luoda omat koulukohtaiset ainekohtaiset suunnitelmansa. Työ oli tietysti hyvin erilaista eri kunnissa. Erään opetushallituksen ylitarkastajan mukaan lyhin äidinkielen opetussuunnitelma kuului että ”opetetaan äidinkielen keskeisimmät asiat” kun taas esimerkiksi omassa koulussani äidinkielen ops käsitti 14 sivua. Nyt on jälleen huomattu, että koulukohtaiset ops:t eriarvoistavat oppilaita ja parhaillaan uudistuksen alla olevat ops:t ovatkin jo valtiovallan antamien perusteiden johdosta huomattavasti yhtenäisempiä.

Oppivelvollisuuslain voimaan tultua koululaitosta on kehitetty määrätietoisesti ja meille kaikille tuttu kansakoulu oli laajimmillaan 1950-luvun lopulla. Tuolloin oppilaita oli runsaat kuusisataatuhatta. Yhtenäiseen peruskouluun siirryttiin 1970-luvulla, ensin Lapissa ja viimeiseksi Helsingissä. Yhtenäistä peruskoulua perusteltiin sillä ,että kaikkien lasten oli saatava yhtäläiset koulutusmahdollisuudet varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Näin jäi pois rinnakkaiskoulujärjestelmä oppi- ja keskikouluineen, joissa oli lukukausimaksut. Ongelma alkoi kärjistyä jo 1950-luvulla, kun kaikki pyrkijät eivät päässeet oppikouluun. Tilannetta yritettiin korjata asetuksen muutoksella mutta se johti siihen, että enää ei ollutkaan hyväksyttyjen ja hylättyjen ryhmää vaan kolmantena ryhmänä olivat oppilaat, jotka hyväksyttiin oppikouluun, mutta eivät mahtuneet sinne. Oppikouluun pääsy helpottui 1960-luvulla uusien koulujen myötä, mutta samalla koko vuosikymmen väännettiin kättä peruskoulunpuolesta ja vuosikymmenen lopulla asetettiinkin komitea, jonka työn tuloksena peruskouluun siirryttiin.

 

Oppiaineet

 

Oltiinpa peruskoulussa tai kansakoulussa niin oppiaineet ovat pysyneet jotakuinkin entisellään joitakin pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Uskontoa, laskentoa, äidinkieltä, luonnontietoa ym. on edelleenkin. Vuosisadan alussa monet kulttuuriradikaalit ja marxilaiset vaativat uskonnon opetuksen poistamista. Vaatimus ei saanut kannatusta, vaan uskonnon opetusta pidettiin korvaamattomana. Koulupäivä aloitettiin virrellä ja rukouksella. Kun kädet pantiin ristiin, täytyi miettiä, kumpi peukku on päällimmäisenä.

Ankara uskonnollisuus aiheutti tietenkin lapsille monenlaista epätietoisuutta ja jopa pelkotiloja. Erään kerran Heikki ei osannut sanoa, kuka oli luonut maailman. Opettaja yritti auttaa kysymällä, kuka oli luonut ikkunasta näkyvän kallion. Heikki vastasi, että ei hän tiedä, koska ei ollut tällä kylällä silloin. Sen hän kuitenkin tiesi, että ellei pääse taivaaseen, niin joutuu kadotuksen tuliseen pätsiin. Opettaja selitti, että Jumala on kaikkivaltias ja pystyy mihin vaan. Jumala näkee jos pistää penkin alla sokerimurun suuhunsa. Joku uskalsi kuitenkin epäillä ettei edes Jumala pysty tukistamaan Urho Kekkosta. Kaljupään ei myöskään tarvitse käyttää hilsesampoota.

Oli myös olemassa oppilaita, jotka oli uskonnonvapauslain nojalla ja huoltajan pyynnöstä vapautettu uskonnon opetuksesta. Heille annettiin uskonnonhistorian ja siveysopin opetusta. Näitä oppilaita oli kuitenkin minimaalisen vähän, kuten nykyäänkin. Nykyisin on enemmänkin muiden kuin kristinuskon opetusta mm. islamin.

 

Kotiseutuoppi oli pohjana myöhemmin maantieto ja biologia nimisille oppiaineille. Ilmansuunnat, etäisyydet , maanpinnan muodot, tiedot ilmasta ja vedestä eläimistöstä ja kasvillisuudesta voitiin opettaa retkeillen ja niiden kautta luokassa kotiseutua tutkien. Rannikkokaupunkien nimet opittiin laulun muodossa. Karttakepillä näytettiin valtioiden rajat myötäpäivään ja niiden nimet lausuttiin kuuluvalla äänellä kasvot luokkaan päin. Kirjassa mustien maanosa opetettiin että neekerit, joita jotkut olivat nähneet Helsingin kesäolympialaisissa ilmielävänä, ovat vapaita luonnonlapsia, jotka pestautuvat töihin tarvitessaan rahaa tiettyyn tarkoitukseen. Kun raha oli koossa neekerit palasivat kotiin usein hetkellä, jolloin työnantaja kipeimmin olisi heitä tarvinnut. Neekerit piti myös houkutella työhön rihkamalla ja halvoilla teollisuustuotteilla. Mulatti oli valkoihoisen ja neekerin sekoitus ja he olivat laiskoja mutta älykkäitä. Intiaanien ja neekerien jälkeläiset , sambot, olivat sekä laiskoja että tyhmiä.

 

Äidinkieli oli keskeinen oppiaine. Lukemisen oppiminen kuului ensimmäisiin tehtäviin ja siinä Aapinen oli tärkeä väline. Kirjoituksen alkeet opittiin rinnan lukemisen kanssa. Opettaja kierteli luokassa ja muistutti toistamiseen Liisaa i:n pisteistä. Liisa vastasi että älähän hättäile kyllä minä ne pilikutan kunhan kerkiän. Käsialan tuli olla kaunista ja luettava. Hyvän kirjoituksen tekijä sai vihkoonsa hymypoikaleiman, kun taas harakanvarpaiden tekijän pulpetin kantta opettaja paukautti karttakepillä.

Mustekynän kärki kuivattiin käsityönä tehtyyn kynänpyyhkeeseen, jonka päällekkäiset kangastilkut oli harsittu napilla kasaan. Musteläiskien täplittämä imupaperi näytti pakanamaan kartalta. Ä-kirjainta opeteltiin esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Äiti kuulee ääntä tupaan. Äijä pellolla äestää. Hän ärjyy hevoselle. Äiti huutaa äijälle. Hyvä mies älä ole äkäinen hevoselle.” Kirjoituksen oppaassa ”Minäpä kirjoitan” kerrottiin Ulla Birgitasta, Annelin ikiomasta nukesta, joka sai keväällä tehdä huvimatkan Prrr… surisi lentokoneen moottori. Se meni rikki ja nuken oli hypättävä laskuvarjon turvin maahan. Villit ihmissyöjät piirittivät Birgitan. Nukke parka ulvoi ja se auttoi. Helikopteri ehti hätään. Se lennätti sankarimme onnellisesti kotiin.

Oppaan tekijät kirjoittivat esipuheessa, että vapaa kirjoittelu on eräille liian suurin ponnistuksin hankittava ylellisyys. Kaikista ei tule kirjailijoita. Äidinkieli on oppiaine, jossa ei saisi tavoitella suoritusten samantasoisuutta jarruttamalla lahjakkaita ja vaatimalla liikaa heikoilta.

Eila kirjoitti aiheesta Naisen asema yhteiskunnassa ennen ja nyt: ”Naisella on kaunis merkitys sekä elämässä että yhteiskunnassa. Hänessä sykkii kaikki lämmin ja hyvä. Hän on todella yhteiskunnan sydän. Paljon enemmän arvoa tulisi antaa naisille varsinkin perheen äideille.”

 

Laskennon opetus palveli käytännön tarpeita ja kehitti lasta. Pieni laskija, joka otti laskutehtävänsä ympäröivästä elämästä, tottui keräämään tarkkoja tietoja ja näkemään lukusuhteiden merkityksen elämän eri toiminnoissa. Näin luotiin pohjaa myös taloudelliselle ajattelulle. Oppiminen aloitettiin lukukäsitteestä yksi. Ykkönen oli pystyviiva, jonka päässä oli ongenkoukun väkänen. Harjoituksessa piirrettiin erilaisia esineitä, yksi esine kutakin. Näin selveni käsite monta. Esineiden ohella laskennollisia asioita havainnollistettiin helmitaululla ja värikkäillä kuvatauluilla. Vähitellen edettiin mutkikkaampiin tehtäviin.

 

Kalle ei tiennyt paljonko on kaksi ynnä kaksi. Opettaja havainnollisti asiaa: ”Jos teidän kissanne saa kaksi poikasta keväällä ja kaksi poikasta syksyllä niin montako poikasta sillä on kaikkiaan?” Kalle katsoi Paasikiven kuvaa seinällä kuin siltä apua hakien. Seinäkello tikitteli ja joku tirskahteli. Kun vastaus ei vieläkään selvinnyt Kalle sanoi viimein, että se on kollikissa.

 

Helsingin kansakouluissa laskentoa opetettiin aluksi pojille enemmän kuin tytöille. Tyttöjen arvioitiin tarvitsevan laskentoa poikia vähemmän ja tyttöjen käsityötuntien paljous verotti muiden aineiden tunteja. Vasta 1950-luvulla laskennon tuntimäärä tuli molemmille sukupuolille samaksi. Kuitenkin laskutaitoa pidettiin poikien lajina, niin kuin ehkä vielä nykyäänkin. Kaupunkikoulun opettaja kilpailutti kahta oppilasta kerrallaan antamalla heille päässälaskutehtäviä. Nopeamman vastauksen antanut voitti. Leena sai parikseen Ilmarin, salaisen rakkautensa kohteen. Leena tiesi aina vastauksen mutta ei halunnut nolata Ilmaria, vaan kuiskasi tälle vastaukset. Kun Ilmari ei uskaltanut lausua kuiskattuja lukuja, Leenan oli pakko sanoa ne ääneen. Niinpä Leenan rakkaus jäi pelkäksi haaveeksi.

 

Laulu on kuulunut koulujen opetusohjelmaan jo keskiajalta saakka. Kansakoulun laulu on ollut pääasiassa korvakuulolaulua. Laulunopetus edisti musiikin ymmärtämistä. Ajatuksena oli myös, että kouluajan päätyttyä lasten tuli seurakunnan jäseninä osata virsiä ja hengellisiä lauluja. Virsiä säestettiin urkuharmoonilla. Opettaja löi ääniraudalla pöydän kulmaan, kuunteli ja lauloi laaaaa. Pölyhiukkaset tuprahtelivat harmonin kankaisesta taustasta, kun opettaja polki palkeita. Hiukkaset tanssivat vastavalossa hyttysparven lailla ja opettajan takamus narisutti tuolia.

 

Opetuksen yhtenäistämiseksi suositeltiin yhtenäistä vakio-ohjelmistoa. Oppivelvollisuuslain jälkeisinä vuosina ohjelmistoon sisältyi muun muassa seuraavia lauluja: Virsi kotimaan puolesta, Soi kiitokseksi luojan, Käy yrttitarhasta polku, Jumala ompi linnamme, Tervetuloa nuorten liittoon, Ateenalaisten laulu, Kaunis olet synnyinmaani, Suksimiesten laulu ja Käy joukkohon ystävä. Myöhemmin julkaistuissa laulukirjoissa valikoima oli jo hiukan arkisempi Ilon yrtit halla vei, Rekiretki, Oma tupa, oma lupa, Telefooni Afrikassa, Heinään! ja Marseljeesi. Opettaja lauloi Karjalaisten laulua kyyneleet silmissä . Neuvostoliiton hymniä opettaja ei laulanut, mutta oppilaille se oli laulu laulujen joukossa.

 

Kansakoulunopettajat valmistettiin opettamaan joko poikien tai tyttöjen käsityötä. Oppilaat tutustutettiin jokapäiväisen elämän työtapoihin sekä työainesten ja välineiden käyttöön. Maaseudulla nämä taidot olivat välttämättömiä ja samalla tekijän kelpoisuuden mitta. Käsityönopetuksella oli myös yleissivistävä vaikutus, koska käden taidot edistivät kauneuden tajua, tunteenomaista eläytymistä ja tahtotoimintaa. Samalla opittiin arvostamaan ruumiillista työtä. Arvostuksen toivottiin vähentävän yhteiskunnallisia vastakohtia sekä pitävän yllä kansaomaisen käsityökulttuurin kunnioitusta. Vielä puoli vuosisataa sitten yhdeksän oppilasta kymmenestä oli tulevia ruumiillisen työn tekijöitä. Poikia opetettiin puuveiston työkalujen käyttöön ja myöhemmin myös metallityöt yleistyivät. Tavoitteena oli oppia työtapoja pikemminkin kuin tiettyjen esineiden valmistusta.

Tytöt oppivat virkkaamisen, neulonnan, ompelun ja kudonnan alkeet. Paikkaus- ja parsimistyöllä rikkinäisistä vaatteista tehtiin käyttökelpoisia. Raja oli jyrkkä. Mustalaispoika Matti virkkasi muiden tavoin pannulappua. Kesken tunnin kaksi heimon naista tuli luokkaan ja otti virkkuukoukun Matin käsistä. Virkkaaminen ei kuulunut pojille.

 

Jo alkuajoista lähtien myös liikunta on kuulunut kansakoulun opetusohjelmaan. Liikuntakasvatus piti yllä yleiskuntoa ja totutti oppilaat järjestykseen ja kuriin. Tämä taas kohotti poikien asekelpoisuutta.. Kesäsiirtoloissa huolenpitoa tarvitsevat lapset saivat leikkiä, urheilla ja retkeillä myös kesäisin. Koulut toteuttivat tunnusta: kansa terveeksi ja voimakkaaksi. Keväisin ja syksyisin pallopelit olivat suosittuja ja talvella hiihto kuului asiaan. Uusia lajeja on tietysti vuosien saatossa tullut liikunnan opetukseen, mutta yhä edelleen pallopelit ovat suosituimmasta päästä, vaikka moni muistanee joukkueiden teon. Luokan kaksi parasta valitsee vuorotellen pelaajia ja viimeiseksi jäävät kömpelöt ja liikunnasta tykkäämättömät oppilaat. Näin on vuosien mittaan ajettu monia oppilaita ikuiseen liikunnan vihaamiseen.

 

Terveysopin opetus niveltyi luonnontiedon opetukseen. Kulkutauteja pelättiin ja syystä. Surunauhoja kynsien alla pidettiin sivistymättömyyden merkkinä. Puhtaustarkistuksia tehtiin ilman ennakkovaroitusta. Katsottiin missä kunnossa olivat kädet, hampaat, jalat, alusvaatteet ja jalkineet. Samalla selvisi oliko oppilaassa syöpäläisiä. Mittaus- ja punnitusjonossa ekaluokan oppilaat seisoivat nakuina, vaikkei paratiisissa oltukaan. Pylväässä liikkuva kalikka asetettiin päälakea vasten. Pylvääseen oli kunkin pituuslukeman kohdalle kirjoitettu suositeltavat painorajat. Punnituksen jälkeen puhallettiin kumiletkuun, jolloin ilman kohottama sylinteri kertoi puhaltajan keuhkojen tilavuuden.

 

Luokalle jättäminenkin kuului kansakouluun kuten nykyiseen peruskouluunkin. Tosin tällä hetkellä luokalle jättäminen on paljon monimutkaisempaa ja vaatii neuvotteluja vanhempien, rehtorin ja luokanopettajan kanssa. Kansakoulussakaan luokalle jättämistä ei suositeltu ja sitä harkittiin tarkkaan, mutta aika yleistä se kuitenkin oli. Joskus opettaja pyrki luokalle jättämisellä pääsemään eroon hankalasta oppilaasta, mikä ei suinkaan ollut opettajalle kunniaksi. Myös ehtoja voitiin suorittaa erityisillä tavoilla. Juhani ei oppinut millään laskemaan, vaikka kuinka pureskeli kynäänsä. Niinpä Juhani sai ehdot laskennosta ja hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta niistä selvitä. Hän sai suorittaa ehdot nostamalla opettajan perunat. Näin vältyttiin ylimääräiseltä vuodelta ja kaikki olivat ratkaisuun tyytyväisiä.

 

 

Kurinpito oli myös varsin erilaista verrattuna tähän päivään. Ruumiillinen rangaistus – vitsan valta – kiellettiin jo 1900-luvun alussa, mutta läimäykset ja tukkapöllyt eivät lakia lukeneet. Kun opettaja löi karttakepillä koltiaista näpeille, muutkin ymmärsivät elää siivosti. Karttakeppi oli harvoin ehjä. Joidenkin käsityksen mukaan ei ollut samantekevää, miten oppimisen edellyttämä työrauha syntyi. Opettajan pelkoon perustuva kurinpito johti helposti nöyrään alistumiseen tai kapinamieleen. Itsenäiseksi yksilöksi kasvaminen edellytti kykyä arvostella auktoriteetteja – oikealla tavalla. Lopullinen tavoite oli itsekuri. Auktoriteetin kunnioitus ja tottelevaisuus pysyivät kuitenkin kouluelämän keskeisinä piirteinä. Mietojakin protesteja sekä kielteisten tunteiden ilmaisua pidettiin huonona käytöksenä. Isäni kertoi olleensa karsserissa iltamyöhään, opettaja oli unohtanut. Minuakin on lyöty ruotsin tunnilla.

 

Nykyään opettajaksi opiskellaan noin viisi vuotta, mutta ennen vanhaan opettajaksi ei valmistuttu vaan synnyttiin. Tietojen hallitsemisen lisäksi oli pidettävä lapsista ja tarvittaessa oli pystyttävä näyttelemään innostunutta. Opettaja oli aina näyttämöllä, ja hänen esiintymistään tarkkailtiin niin luokassa kuin luokan ulkopuolella. Siisti asu ja nenäliina olivat hyvänä esikuvana. Moni nuori ja ihanteellinen naisopettaja tuskastui yrittäessään istuttaa hienostuneita tapoja syrjäkylien ja työväestön asuinalueiden köyhien perheiden resupekkoihin. Kun pulpetissa istui lannalle haiseva ja vielä marraskuussa avojaloin kouluun tullut Jouko, huokaisi opettaja, että sivistä näitä nyt sitten. Tosin opettajissa oli kansanmiehiäkin, joille Joukon maailma oli tuttu.

 

Opettajan sana oli laki. Jos alaluokkien opettaja olisi sanonut, että Järvelän Jaakko ui Amerikkaan, oppilaat tuskin olisivat väitettä epäilleet. Maalla kyläyhteisö tuki opettajan auktoriteettia. Opettaja ei ollut läheskään aina pätevä. Eräällä salokylällä maatalon emäntä opetti kahta alinta luokkaa. Hän antoi lapsille tehtäviä ja neuloi siinä sivussa tai torkahteli. Kun lehmä poiki, hän käski lasten olla hiljaa ja lähti navettaan. Naapurikylässä miesopettaja katosi aina muutamaksi päiväksi, kun jäniksen metsästys alkoi. Vauraan kylän mahtimiehet kestitsivät aloittelevaa opettajaa saadakseen lapsilleen suopeamman kohtelun ja paremmat arvosanat. Huonon päivän sattuessa opettaja purki pahaa tuultaan muonamiehen poikaan. Opettajaa puhuteltiin kolmannessa persoonassa. Oppilaiden vanhempienkaan ei sopinut sinutella opettajaa. Kun Länsi-Suomesta muuttanut opettaja oli tulossa käymään oppilaan kotona, äiti harjoitteli teitittelyä etukäteen. Äidin puhe ei kuitenkaan mennyt aivan nuottien mukaan: ”Mänkää työ kissa pois siitä kiikusta, jotta piäset sie opettaja istumaan.”

 

Omia ajatuksia

 

Koululaitos on jatkuvan muutoksen kohteena, niin kuin tietysti pitääkin olla, jotta pysytään ajan hengessä ja vuosien mittaan koulua on kehitetty yleensä myönteiseen suuntaan. Joissakin asioissa tällainen kouluihminen toivoisi kuitenkin valtiovallalta tiukempaa ohjausta. Esimerkiksi lainsäädännöllä on helpotettu koulunpitoa karsimalla huomattavasti lakipykäliä. Vuonna 1967 kansakouluasetuksessa oli 203 pykälää, vuonna 1985 pykäliä oli 159 ja vuonna 1999 enää 27 pykälää. Näin on huomattava määrä asioita jätetty kunnan ja koulun tasolle päätettäväksi Toisaalta siinä on kenties menty liiallisuuksinkin ja luotettu kaupunkien ja kuntien päättäjiin. Esimerkkinä luokkakoot. Vuoden 1985 asetuksessa määrättiin, että peruskoulun 1. ja 2. luokalla sai olla korkeintaan 25 ja ylemmillä luokilla 32 oppilasta. Vuoden 1999 asetus toteaa, että ryhmäkoot on muodostettava sellaisiksi , että tavoitteet saavutetaan. Tämä on aiheuttanut suurta eriarvoisuutta kuntien taloudellisesta tilanteesta riippuen. Itse olen joutunut perustamaan pahimmillaan 37 oppilaan viidennen luokan ja ensi vuonnakin koulussamme on toinen luokka, jossa on 28 oppilasta. Kun ennen laissa määrättiin ryhmäkoko, toimii systeemi nykyään siten, että valtuusto myöntää koulutoimelle valtionapuun perustuvan laskennallisen rahamäärän ja virkamiehet laskevat montako tuntia opetusta voidaan kunnassa sillä rahamäärällä antaa. Lautakunta jakaa tunnit kouluille ja rehtori katsoo, millaiset ryhmät kouluun voidaan muodostaa. Laki ei siis kiellä, vaikka luokassa olisi 50 oppilasta.

Yksi asia, mikä minua on mietityttänyt viimeisen vuoden aikana, on koulunkäyntiavustajat. Minulle on määrätty Raahen kaupungissa vastuualueeksi koulunkäyntiavustajat, heidän palkkaamisensa ja sijoittamisensa eri kouluille. Avustajaa tarvitsevat vammaisoppilaat ja monet erityisoppilaat, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää ja niin pitää ollakin. Mutta ongelmaksi onkin muodostunut se, että vanhemmat vaativat avustajaa normaaliluokissa oleville oppilaille ja perusteita on hyvinkin monenlaisia. Lapsi on herkkä eikä osaa sitä eikä tätä ja on avuton arkipäivän asioissa. Avustajaa on vaadittu jopa puhevian takia. Tuntuisi järkevämmältä antaa koulutetulle puheopettajalle muutama tunti lisää kuin palkata kokopäivätoiminen avustaja. Ja näitä vaatimuksia tulee pilvin pimein.

Raahessa oli vuonna 1998 pari kolme vakinaista avustajaa, viime lukuvuonna vakinaisia avustajia oli 26 ja määräaikaisia 17 eli yhteensä 43. Keväällä pyysimme kouluja toimittamaan listat oppilaista, jotka tarvitsevat avustajaa, niin saimme tarvitsijoiden lukumääräksi lähes 90. Tämä merkitsee, että Raahen koulutoimeen olisi palkattava syksyllä 50 ihmistä enemmän kuin edellisenä syksynä. Tämähän ei tietenkään ole mahdollista ja se taas aiheuttaa sen, että vanhemmat rustaavat valituksia ja käyvät oikeutta kouluviranomaisia vastaan ja se puolestaan maksaa jo ennestäänkin velkaiselle kaupungille huomattavia rahasummia. Tämä sama suuntaus on vallalla koko maassa. Olen kysellyt asiaa muun muassa Oulun ja Helsingin viranomaisilta ja tilanne sama niissäkin. Ennustankin, että tämä avustaja-asia nousee tulevana syksynä erääksi puheenaiheeksi valtakunnallisesti. Enkä liene väärässä jos totean, että järjestelytoimikuntamme puheenjohtaja kaupunginjohtaja Kari Nenonenkin joutuu ottamaan kantaa asiaan ellei ole jo ottanutkin. Minun mielipiteeni on se, että nykyajan perheille pitäisi tuki suunnata jo synnytyslaitokselle ja opettaa saamattomat vanhemmat kasvattamaan lapsensa koulukypsiksi.

 

 

Tuossa aiemmin totesin, että lainsäädännöllä on helpotettu koulun pitoa. Lailla on myös annettu vanhemmille enemmän oikeutta puuttua lastensa koulunkäyntiin, mikä on ihan oikea suuntaus. Vanhempien pitääkin olla kiinnostuneita lastensa koulunkäynnistä eikä opettajan tarvitse olla mikään pelottava auktoriteetti. Joskus kuitenkin tuntuu, että on menty siinäkin äärimmäisyydestä toiseen. Varsinkin silloin, kun oppilaan äiti tai isä soittaa rehtorille sunnuntai-iltana kotiin, että jos et hommaa lapselleni sen ja sen nimistä avustajaa niin teen elämäsi todella vaikeaksi. Näin on minulle käynyt.

 

Olipa koulumuoto millainen tahansa ja huolimatta nykypäivän monista tukitoimista alkaen erityisopetuksesta psykologipalveluihin, yksi asia koulutoimessa on pysynyt samana iät ja ajat. Jo 1800- luvulla pedagogit tulivat siihen tulokseen, että jotkut oppivat nopeammin kuin toiset ja jos oppii hitaasti lapsena, oppii hitaasti aikuisenakin. Tämä asia todettiin 1970-luvulla tutkimuksella ja paikkansa se pitää vieläkin. Olen sitä mieltä, että kaikkien ei tarvitsekaan oppia kaikkea, erityisesti teoreettisia asioita ei tarvitse edes tuputtaa kaikille. Käden taitajia tarvitaan aina ja tällä hetkellä heistä alkaa olla jo huutava pula.

 

Monista ongelmista huolimatta uskoni suomalaiseen koululaitokseen on luja. Oppilaat ovat pääsääntöisesti erittäin fiksuja ja mukavia ja heidän kanssaan on ilo työskennellä.

 

 

VI sukukokous Joensuussa 13.-14.7.2002

Musiikkia - kansallismaisemia - kaukaisia sukulaisia

Noin 130 Nenossukuun kuuluvaa ilmoittautui ennakkoon kuudenteen sukukokoukseen, kun vielä muutamia "yllätysvieraita" saapui joukon jatkoksi, voitiin sukukokousviikonloppua viettää melko runsaslukuisesti. Ikä jakautuma oli 90 vuodesta alle yhteen vuoteen. Vanhin oli Niinikummun Heikki Nenonen ja nuorin, hänkin Niinikummun haarasta, Forsbergin Kirsi.

  

 

Aamun vilkkaan ilmoittautumisvaiheen ja herkullisten vatruska-kahvien jälkeen kokoonnuttiin lipunnostoon kokouspaikan pihalle. Järjestelytoimikunnan puheenjohtaja, Raija Multanen, ja sihteeri, Pentti Saukkonen, nostivat siniristilipun hulmuamaan aurinkoiseen kesäpäivään ja saatoimme siirtyä sisätilojen viileyteen sukukokoukseen.

  

Sukukokous

Sukuseuran puheenjohtaja Antero Nenonen toivotti Nenoset tervetulleiksi Joensuuhun.

Sari Kaasinen lauloi, säestäen itseään "uuden muodin" kanteleella, laulut "Emosein", "Niin korkea oli taivas" ja "Reissunainen". Emosein –laulun Sari omisti isomummulleen, joka oli Nenosia Kiteen Haarajärveltä. Taiteilijan kiireet eivät sallineet Sarin pidempää viipymistä kokouksessamme, vaan hän kiirehti seuraavaan tilaisuuteen. Me paikalle jääneet kuulimme Joensuun kaupungin tervehdyksen, jonka esitti Pirkko Martikainen.

Virallisten tervehdysten jälkeen päästiin viralliseen sukukokoukseen. Kokouksen puheenjohtajana toimi Reino Nenonen Joensuusta ja sihteerinä Pentti Saukkonen samoin Joensuusta. Kun vielä pöytäkirjan tarkastajat, Inka Nenonen Oulunsalosta ja Tuula Hakalahti Taivalkoskelta, oli valittu toimimaan myös ääntenlaskijoina, päästiin esityslistassa etenemään ripeästi.

Henkilövalinnat sujuivat äänestyksittä ollen seuraavat: Puheenjohtajana jatkaa Antero Nenonen Tohmajärveltä. Varapuheenjohtajaksi valittiin Leena Huovila Jyväskylästä. Hallituksen muiksi jäseniksi valittiin Kaisu Jokela Haukiputaalta, Martti Nenonen Imatralta, Pertti Nenonen Espoosta, Tarmo Nenonen Liperistä ja Eila Tuupanen Ristijärveltä. Eli sukuseuran hallitus sai neljä uutta jäsentä, joista kaksi, Kaisu Jokela ja Eila Tuupanen, edustavat Pohjois-Suomea seuraavaa sukukokousta silmälläpitäen.

Kolme varttia kestäneen kokouksen jälkeen keskusteltiin ja äänestettiin (ääntenlaskijatkin pääsivät harjoittelemaan käsien laskemista) sukukokouksen järjestämisestä kolmen vuoden välein. Asia sai kannatusta ja seuran hallitus valmistelee asiaa seuraavaan eli Oulun kokoukseen mennessä.

  

Nälkäisimmillä alkoi olla jo kiire syömään, mutta juhla jatkui Eeva ja Aino Väisäsen pianomusiikilla. Tyttöjen ukki, "yljpiämies" Ville Nenonen, toi omassa puheenvuorossaan mm. esille tietojen ja pientenkin muistojen tallentamisen tärkeyttä ja kiitti erityisen ahkerasta tutkimustyöstä oman sukuhaaransa (Ruovesi / Lapua haara) tietojen parissa toimivaa Maria Marttilaa Lapualta.

Tilaisuus päättyi yhdessä laulettuun Karjalaisten lauluun.

Sen jälkeen lounas karjalaisine herkkuineen maistui vielä paremmalta!

Kansallismaisemia

Kun vatsat oli saatu täytettyä olikin jo aika nousta linja-autoon ja suunnata kohti pohjoista, Kolin vaaramaisemiin.

  


Matkalla saimme kuulla paloja Suomen historiasta, salpalinjasta (Ville Nenonen) ja reitin varren kunnista (Raija Multanen). Poistuimme linja-autosta maisemahissin kohdalla ja jatkoimme matkaa Välimaan Villen kuljettamina hissillä kohti huippua. Ville on Floridassa asuva Ruoveden haaraan kuuluva 14 vuotias koululainen, joka aikoo highshooliin, harrastaa jalkapalloa ja soittaa vetopasuunaa 30 soittajan koululaisorkesterissa. Heti alkuun kokoonnuimme luontokeskus Ukkoon. Multivisio esitys kuljetti meitä musiikin, kauniiden maisemien ja osuvien tekstien myötä kansallismaiseman vuodenkieron läpi mukavasti tuolissa istuen. Luontokeskuksen kierroksen jälkeen oli aikaa omatoimiseen tutustumiseen ja virvokkeiden nauttimiseen. Näyttelytilassa oli mm. kantelenäyttely, oli perinteistä ja uudempaa mallia. Kolin huipulle kiipeäminen portaita pitkin kuului monen retkeläisen ohjelmaan. Kiveen kaiverrettuja tekstejä tutkittiin ja lienee joku heittänyt kolikon kallionkoloonkin "pahojen tekojen vuoksi henkiä lepyttääkseen". Paluumatkalla poikkesimme Kolinportissa (karkki)ostoksilla ja Joensuuhun palasimme sopivasti, että innokkaimmat ehtivät vielä Ilosaarirockin pyörteisiin. Musiikki kantautui vaimeana "toiselle puolelle jokeakin" ja puolenyön aikaan pystyi seuraamaan ilotulitusta hotellin ikkunasta.

Kellojen kuminaa

Sunnuntaiaamuna kokoonnuimme jumalanpalvelukseen Pielisensuun kirkkoon, jonka tornissa kumahteli Pälkjärveltä lähtöisin oleva kirkonkello. Yhtä aikaa Nenosten kanssa vietti myös Pälkjärvi-seura omaa juhlaansa. Kirkossa, joka on kuin avoin kirja jonka alla seurakunta istuu, oli saarnastuolin yksityiskohtana taiteilija Eeva Ryynäsen Paimenpoika –veistos.

Kirkastussunnuntain jumalanpalveluksessa saarnasi Tapio Nuutinen ja liturgina toimi Paula Sainio. Nenossuvun edustajat toimivat palvelutehtävissä tekstinlukijoina ja kolehdin kerääjinä.

Perinteiset seppelpartiot lähetettiin Karjalaan jääneiden sankarivainajien muistomerkille ja sankarihaudalle. Sankarivainajien muistomerkille veivät sukuseuran havuseppeleen Ville Nenonen Kuopiosta , Pirkko Nenonen Joensuusta ja Viljo Nenonen Helsingistä. Karjalaan jääneiden muistomerkillä kävivät Antero Nenonen Tohmajärveltä, Eila Tuupanen Ristijärveltä ja Pentti Saukkonen Joensuusta.

  

Yhdessäoloa ja kiitoksia

Kokouspaikalla juotujen kirkkokahvien jälkeen aloitettiin sukujuhla yhteislaululla Jo Karjalan kunnailla Mari Multasen säestyksellä. Tilaisuuden juontajana toimi "viimeistä kertaa" Raija Multanen. Raija on tehnyt pitkän päivätyön sukuseurassa ollen alusta asti mukana ja nyt jättämässä tehtäviä seuraajille. Kiitokset ovat molemminpuoliset! Tilaisuudessa kiitettiin myös muita hallituksen jättäviä jäseniä ja onniteltiin myös paikalla ollutta uutta tohtoria Seppo Rouvista.

Kansantanssityhmä Västäräkit esitti kansantansseja Katri Saukkosen johdolla.

Terveisiä Kiinasta

Tekniikan tohtori Tatu Koljosen esitelmä käsitteli suomalaisen puhelinjätin Kiina -strategiaa ja tietoliikennetekniikan tulevaisuutta.

Tekniikka tohtorin tie on kulkenut ja elämä kuljettanut "Oluen mäskäyksen mallintamisesta", ensin 29 vuotiaana Japaniin ja sitten Kiinaan. Tatu toimii Nokian strategiajohtajana Pekingissä.

Kiina, "insinöörin paratiisi" = 1273 miljoonaa asukasta, 160 miljoonaa matkapuhelinta, 190 miljoonaa puhelinta, suurimmat kaupungit Beijing, Sanghai, Hongkong. Tulevaisuudessa yli miljardi kännykän käyttäjää! Esitelmäkin oli tekniikkaa! Kannettava tietokone ja jokainen varmasti näki seinälle heijastetut kuvat ja tilastot. Tulevaisuudessa on painotus korkeassa teknologiassa ja jäämme odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu kännykkä- ja tietoliikennerintamalla.

Tatun juuret löytyvät Kiteen Niinikummusta. Kotimaa kutsuu poikaansa ja hänen perhettään, vaimo ja Urho-poika + tulossa oleva pikkuinen, lomalle ja tapaamaan sukulaisia.

Väinön vaiheet

Varpu Pyykönen Kontiolahdelta esitti isänsä Väinö Nenosen mietelmiä ja runoja. Esitys oli vaikuttava tarina Pälkjärvellä syntyneen Väinön ja hänen perheensä elämänvaiheista. Valitettavasti täytyy tyytyä julkaisemaan tässä vaiheessa vain muutamia runoja. Ne puhuvat koskettavasti karjalaisperheen elämästä, evakkomatkasta ja uuden alun löytämisestä.

Elämää ja uuden löytämistä kuvasivat myös Pääskyt – kansantanssityhmän esittämien kansantanssien nimet: Pyykkipolkka, Kupparit ja Amerikan polkka.

Puukellon kolina jatkuu Oulussa 2004

Sukukokousvuoro vaihtui joensuulaisten luovuttaessa puukellon kansallispukuihin pukeutuneelle Oulun ja Pohjois-Suomen edustusjoukolle. Oulun kaupunginjohtaja Kari Nenonen toivotti suvun runsas lukuisesti tervetulleiksi Ouluun vuonna 2004. Esimakuna Oulusta kuulimme ryhmän esittämänä Pohjalaisten laulun Inka Nenosen toimiessa säestäjänä.

Sukujuhla päätteeksi lähdimme Mari Nenosen säestyksellä Pohjois-Karjalan maisemiin matkaseuranamme Suhmuran Santra.

Muloonhan sitä laulussa jouduttiin Mantan luokse, mutta meillä ei ollut enää jäljellä muuta kuin lipunlasku, yhteinen lounas ja kotimatkalle lähtö. Ja kahden vuoden odotus, sitten tapaamme taas! Tuuthan siekin Ouluun!

ALLA LINKKI TAMPEREEN JUHLAKUVIIN.

KLIKKAA TÄTÄ LINKKIÄ Kuvat:Matti Nenonen Vantaa

##################################

 

Vuosikokous päätti 12.7.2014 Tampereen sukukokouksessa yksimielisesti jäsenmaksun korottamisesta. Jäsenmaksu on nyt 20 €/vuosi/ jäsen eli siis joka toinen vuosi laskutetaan 40 €.

Tänä aikana sukuseuran toimintaa kehitetään siten, että kokeillaan sähköistä lehteä niille, jotka sitä haluavat. Siinä säästetään varsinkin postimaksuissa.
Ystävällisesti ilmoita sähköpostiosoitteesi, jotta saamme mahdollisimman kattavan e-mail-osoiterekisterin. Samalla voi ilmoittaa, onko kiinnostunut saamaan Nenossuku-jäsenlehden vain sähköisessä muodossa. Totta kai jatkamme paperilehden toimittamista.

Toivomme, että saamme sukuseuraan lisää jäseniä. Erityisesti toivomme, että vanhemmat innostaisivat nuoret liittymään sukuseuraan. Kiinnostus omiin juuriin tulee vähitellen. Oli mukava nähdä, että sukukokoukseen oli saapunut nuoria. Monet olivat mukana kolmen polven voimin.

Vuosikokouksessa valittiin uusi hallitus.

Puheenjohtajaksi valittiin edelleen Esko Olavi  Nenonen Siilinjärveltä  ja varapuheenjohtaksi Mikko Nenonen Hartolasta. Muut jäsenet ovat: Kari Ismo Nenonen Suonenjoelta ja Pekka Rasku Ilmajoelta sekä Seija Raatikainen Espoosta. Seuraavan sukukokouksen järjestäjä on Mikkelistä kotoisin oleva Jouni Riihelä ja hänet valittiin viidenneksi hallituksen jäseneksi perinteisen tavan mukaan. Monta vuotta hallitustyötä tehnyt Elsa Luukkonen jäi pois hallituksesta ja tilalle valittiin Tarja Nenonen Vantaalta. Tarja on sukuseuran taloudenhoitaja. 

Uusi hallitus vasemmalta: Pekka Rasku, Esko O. Nenonen, Kari Ismo Nenonen, Mikko Nenonen, Tarja Nenonen ja Seija Raatikanen. Yhteiskuvasta puuttuu Jouni Riihelä Mikkelistä. Kuva alla. Jouni on seuraavan sukukokouksen vastaava järjestäjä. Hänen tiimiinsä kuuluu hänen siskonsa Merja Riihelä-Seppänen puolisonsa Esko Seppäsen kanssa.

Kauniita kansallispukuja sukukokouksessa kuvattiin Tampereen Varalan urheiluopiston nurmikolla sunnuntaina.

Tule mukaan sukuseuran jäseneksi tai osta jälkikasvullesi sukuseuran jäsenyys!

Uutena jäsenenä saat liittymälahjaksi vanhoja numeroita Nenossuku-lehteä. 

 

Jäseneksi liittyminen on helppoa!  Jäsenmaksu on 20 €/henkilö/vuosi. Jäsenmaksu laskutetaan joka toinen vuosi eli sukukokousvuonna.  Mene kohtaan Liity sukuseuraan ja täytä tiedot ja klikkaa lähetä.

Nenoset on ryhmitelty viiteen eri sukuhaaraan. Niistä tietoa enemmän kohdassa Sukututkimus. Jotta tiedämme, mihin sukuhaaraan sinä kuulut, tarvitsemme osoitetietojen lisäksi tietoja lähisukulaisistasi. Täytä perhetietolomake ja lähetä se ohjeiden mukaan. Se menee sukututkimuskeskuksen hoitajalle, joka on Ulla Nenonen Kuopiosta. UllaTampere 2014 etsii tietojesi pohjalta, mihin sukuhaaraan kuulut. Saat oman numeron, josta muodostuu  ns.  sukutunnus. Se on tärkeä, koska suvussa on useita samannimisiä. Anna mielellään kaikki etunimet ja myös syntymäaika on tärkeä. Ei henkilötunnuksen tunnusosaa vaan pelkkä syntymäpäivä, -kk ja -vuosi.

Sukuseuran säännöt löytyvät kohdasta Liity sukuseuraan.

 

 

V sukukokous Jyväskylässä ja Ruovedellä 8-9.7. 2000

Ensimmäisen päivän tapahtumat järjestettiin Hotelli Laajavuoressa, jossa oli myös majoitus ja ruokailu. Toinen päivä vietettiin Ruovedellä. Osanottajia oli satamäärin. Heistä osa oli mukana molempina päivinä, osa vain yhtenä. Laajavuoren auditoriossa oli tyhjiäkin paikkoja, mutta Ruoveden juhlassa yli 200 hengen sali oli ääriään myöten täynnä. Ruovedelle järjestettiin Jyväskylästä edestakainen bussikuljetus. Harrastustöiden näyttely järjestettiin Laajavuoren tiloissa. Erikoisin oli pienoisautojen osasto, johon liittyi ulkona oleva kunnostettu autovanhus. Koruja, koriste-esineitä ym. oli runsaasti esillä. Vastuuhenkilö oli Ritva Luoma. Samaan aikaan oli avoinna sukutietonäyttely, josta vastasi Ulla Nenonen. Tietoja tutkittiin innokkaasti ja luovutettiin lisäselvityksiä. Kokouksen jälkeen on annettu palautetta puolin ja toisin. Osanottajien joukossa oli jälleen aivan uusia sukunsa löytäneitä. Ruovedeltä oli tullut runsaasti ensikertalaisia, mutta myös Ruotsista tuli tilaisuuksiin varta vasten sukulaistensa etsijöitä. Heitä löytyi ja sukulaiset tapasivat toisensa ensi kertaa!

Lauantaina juhlan aluksi ilmavoimien yliluutn. Kari Karjalainen toi Suomen lipun salin etuosaan lippulaulun soidessa. Järjestelystä suurimman vastuun kantanut Leena Huovila toivotti osanottajat runollisesti tervetulleiksi. Apul.kaup.joht. Ahti Vielma esitti Jyväskylän kaupungin tervehdyksen, johon sisältyi hänen kirjoittamansa runo. Opiskelija Mari Multanen esitti laulelmia itseänsä säestäen. Kantaesityksenä kuultiin hänen kirjoittamansa ja säveltämänsä laulu, joka hyvin kauniisti kertoi kiinnostuksesta omiin sukujuuriin, kodista, isistä ja tulevaisuudesta. Edellisen sukukokouksen terveiset toi Lulu Nenonen, minkä jälkeen Olavi Kivikoski esitti sotaveteraanin lauluja. Juhlaesitelmän piti suvun uusin tohtori Markku Nenonen elokuvien tarkastamisesta.

Sukuseuran virallinen vuosikokous pidettiin Ari-Pekka Nenosen toimiessa puheenjohtajana. Sihteerinä oli Ulla Kuikka. Yhdistyksen puheenjohtaja Ville Nenonen esitti katsauksen kuluneen kaksivuotiskauden toimintaan. Samalla hän perusteli yhdistyksen hallinnon uudistusesitystä, jota oli perusteellisesti valmisteltu vuosia. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Tohmajärveltä Antero Nenonen, joka on ollut yhdistystä perustamassa ja toiminut koko ajan varapuheenjohtajana. Varapuheenjohtajaksi valittiin Kiteeltä Raija Multanen. Muut hallituksen jäsenet ovat Leena Huovila Jyväskylästä, Jorma Nenonen Lapinlahdelta, Pirkko Nenonen Joensuusta, Tarmo Nenonen Liperistä ja Veikko Nenonen Savitaipaleelta. Sukututkimusta jatkavat edelleen Ulla ja Ville Nenonen. Heidän ja muiden sukua tutkivien kesken syntyy "Nenostutkimuskeskus", joka kokoaa tiedot yhteiseen ATK-tiedostoon, josta kaikki tutkijat voivat saada apua. Tietoja voidaan maksua vastaan luovuttaa muillekin sukuseuran jäsenille. Keskuksessa hoidetaan myös henkilötietolain edellyttämät tehtävät (rekisteriseloste). Virallisten asioiden jälkeen rentouduttiin retkeilemällä kaupungissa ja viettämällä ohjelmallista iltaa aterian, leikkien ja tanssin merkeissä.

Toisena päivänä osallistuttiin Ruoveden kirkossa seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Saarnan piti pastori Matti Korpiaho, urkurina toimi Merja Aapro ja tekstinlukijana Leena Huovila, kaikki Ruoveden Nenossukua. Sankarihaudoille laskettiin kukkatervehdys, samoin Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille. Päiväjuhlan yleisön toivotti tervetulleeksi Ari-Pekka Nenonen, kun ensin oli kuultu Marja Aapron pianonsoittoa. Ruoveden kunnanjohtaja Markku Raiskinmäki toi kunnan tervehdyksen ja Ruoveden Naisvoimistelijat esiintyivät. Oopperalaulaja Esa Aapro esitti Merikannon lauluja sekä ooppera-aarioita. Fil.Lis. Kari-Matti Piilahti piti juhlaesitelmän, jonka aiheena oli Nenosten tulo Ruovettä asuttamaan 1500-luvulla. Hänen omatkin Nenos-sukujuurensa tulivat kuvaan. Juhlan jälkeen siirryttiin Väärinmajan Nenoselle - vesisateessa - paljastamaan muistokiveä menneiden sukupolvien työn kunniaksi. Ruoveden Pelimannien esityksen jälkeen maisteri Ville Nenonen piti muistomerkin paljastuspuheen, jossa hän toi esille sen suuren työn, jonka suku on samalla tilalla tehnyt noin 430 vuoden kuluessa. Talon mailta löydetty, jääkauden hioma kivipaasi on pystytetty asianmukaisin tekstein varustettuna pienelle kumpareelle perheen asuintalon viereen. Idea ja toteutus on nykyisen isännän, kunnallisneuvos Aarne Nenosen, joka yhdessä Sinikka- puolisonsa ja poikiensa kanssa on vuosikymmenet kehittänyt sekä tilaa että yritystoimintaa. Paljastuksen jälkeen Leena Huovila esitti juhlarunon lapsuuden kotinsa kunniaksi. Nenosten Sukuseura luovutti isännänviirin talon käyttöön, minkä jälkeen Ruoveden Kotiseutuyhdistys toi tervehdyksensä ja Ruoveden Mieskuoro esitti laulua.